Totalitaarisen ajattelun henkisistä edellytyksistä
Sana ”fasismi” kuuluu aikamme yleisimpiin poliittisiin leimasanoihin. Sillä ei useinkaan enää kuvata tarkasti jotakin historiallista tai poliittista ilmiötä. Sen sijaan sillä määritellään vastustaja moraalisesti. Kun jotakuta kutsutaan fasistiksi, tarkoituksena ei välttämättä enää ole kumota hänen väitteitään, vaan sulkea hänet hyväksyttävän keskustelun ulkopuolelle.
Juuri siksi käsitettä kannattaa tarkastella hieman tarkemmin.
Historiallisesti fasismilla tarkoitetaan ennen kaikkea 1900-luvun alun Euroopassa syntyneitä poliittisia liikkeitä. Käsitteen lähtökohtana oli Benito Mussolinin johtama Italian fasismi. Muut saman ajan autoritaariset ja totalitaariset liikkeet poikkesivat siitä monin tavoin. Esimerkiksi Saksan kansallissosialismia määrittivät voimakkaasti rasistinen ja antisemitistinen maailmankuva, eikä sitä siksi voida yksinkertaisesti samaistaa Italian fasismiin.
Käsitteen nykyistä, hyvin väljää käyttöä kiinnostavampi on kuitenkin toinen kysymys:
Millaiset ajattelutavat tekevät totalitaarisen ajattelun ylipäätään mahdolliseksi?
Totalitarismi ei ala vasta salaisesta poliisista, sensuurista tai vankiloista. Ne ovat jo sen poliittisia ilmenemismuotoja. Niitä edeltää tietynlainen käsitys ihmisen ja todellisuuden välisestä suhteesta.
Ratkaiseva askel otetaan silloin, kun ihminen alkaa sekoittaa oman käsityksensä todellisuudesta itse todellisuuteen.
Todellisuus meidän ulkopuolellamme
Moderni ihminen näkee itsensä mielellään itsenäisenä ja autonomisena olentona. Hän tarkkailee maailmaa, arvioi sitä ja muodostaa omat käsityksensä. Siinä ei sinänsä ole mitään ongelmallista.
Ongelma syntyy, jos unohdamme, että jokaisen ihmisen näkökulma on rajallinen.
Kukaan ei näe todellisuutta kokonaan.
Havaintoihimme vaikuttavat kieli, tausta, kokemukset, kiinnostuksen kohteet, koulutus, luonne ja ympäröivä yhteiskunta. Myöskään järkemme ei toimi näiden ehtojen ulkopuolella. Tiede pystyy menetelmillään korjaamaan monia inhimillisen havainnoinnin rajoituksia, mutta sekään ei poista ihmisen tiedon perustavaa rajallisuutta.
Siksi kaikkeen tietämiseen pitäisi kuulua tietty nöyryys:
Todellisuudessa on aina enemmän kuin pystyn itse ymmärtämään.
Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki käsitykset olisivat yhtä tosia. Päinvastoin. Juuri siksi, että ajatustemme ulkopuolella on meistä riippumaton todellisuus, voimme myös erehtyä. Jotkin väitteet kuvaavat todellisuutta paremmin kuin toiset.
Vaarallinen tilanne syntyy silloin, kun tämä ero katoaa.
Silloin taustalla vaikuttaa lausumaton ajatus:
Se, mitä minä pidän totena, on totta.
Siitä seuraa helposti toinen ajatus:
Jos joku näkee asian toisin, hän ei vain erehdy – hänessä itsessään on jotakin vialla.
Tässä alkaa totalitaarisen ajattelun henkinen rakenne.
Kun vakaumukseen yhdistyy valta
Vahva luottamus omaan näkemykseen ei tietenkään tee ihmisestä totalitaristia. Oman varmuuden ja poliittisen väkivallan välillä on ratkaiseva askel: valta.
Suljettu käsitys todellisuudesta muuttuu vaaralliseksi silloin, kun siihen liittyy mahdollisuus pakottaa muut ihmiset elämään tämän käsityksen mukaisesti.
Silloin eri tavalla ajattelevaa ihmistä ei enää nähdä henkilönä, joka saattaa huomata jotakin, mitä itse emme näe. Hänestä tulee este. Hänet voidaan määritellä järjettömäksi, vanhanaikaiseksi, vaaralliseksi, sairaaksi, moraalittomaksi tai viholliseksi.
Nimitykset vaihtuvat poliittisten järjestelmien mukana. Perusrakenne pysyy hämmästyttävän samanlaisena.
Toista ei enää tarvitse ymmärtää. Hänet tarvitsee vain luokitella.
Samalla myös vallan luonne muuttuu. Valta ei enää tarkoita vastuuta ihmisistä ja olemassa olevasta todellisuudesta. Siitä tulee väline, jolla todellisuus pyritään muokkaamaan tietyn ajatuksen mukaiseksi.
Ihmisistä tulee vähitellen poliittisen suunnittelun materiaalia.
Suurten järjestelmien houkutus
1900-luku osoitti erityisen rajusti, mihin tällainen kehitys voi johtaa.
Kansallissosialismi ja kommunismi erosivat toisistaan perusteellisesti maailmankuvaltaan, tavoitteiltaan ja historiallisilta lähtökohdiltaan. Niiden totalitaarisia muotoja yhdisti kuitenkin pyrkimys muokata yhteiskuntaa ja ihmisiä kokonaisvaltaisen ideologisen näkemyksen mukaisiksi.
Olemassa olevaa todellisuutta ei nähty asiana, jota kohtaan poliittisella vallalla olisi velvollisuuksia. Todellisuus piti muuttaa.
Ja kun ihmiset seisoivat tämän muutoksen tiellä, heistä voitiin tehdä vihollisia. Tässä on yksi kaikkien aikojen suurista poliittisista vaaroista: jokin ajatus voi muuttua niin tärkeäksi, että konkreettinen ihminen katoaa sen taakse.
Tämä on mahdollista riippumatta siitä, tuleeko ajatus oikealta vai vasemmalta, onko se uskonnollinen vai maallinen tai perustellaanko sitä taloudellisesti vai yhteiskunnallisesti.
Totalitaarisella ajattelulla ei ole välttämättä tiettyä puolueväriä.
Valta hyötyy juurettomuudesta
Ihmiset eivät elä abstrakteina yksilöinä.
He elävät perheissä, maisemissa ja paikoissa, kielissä, uskonnoissa, ammateissa, paikallisyhteisöissä, muistoissa ja perinteissä. Nämä siteet eivät ainoastaan anna ihmiselle identiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ne luovat myös alueita, joita valtio, markkinat tai ideologia eivät kokonaan hallitse.
Juuri Suomen kaltaisessa pienessä maassa tällaisten siteiden merkitys näkyy hyvin. Kieli, paikalliset yhteisöt, perhe, kirkko, yhdistykset ja vahva yhteinen historiallinen muisti ovat pitkään rakentaneet yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta. Ne yhdistävät ihmisen johonkin sellaiseen, mitä hän itse tai mikään keskusjohtoinen instituutio ei ole luonut.
Mitä heikommiksi tällaiset siteet muuttuvat, sitä helpommin yksittäisestä ihmisestä voi tulla ulkopuolisen ohjauksen kohde.
Tämä ei tarkoita menneiden yhteiskuntien ihannointia. Myös perheessä, uskonnossa, perinteissä ja yhteisöissä voidaan käyttää valtaa väärin.
Mutta yhteiskunnassa, joka koostuu toisistaan riippumattomista yksilöistä, syntyy toisenlainen ongelma: yksittäinen ihminen jää suurten instituutioiden eteen pitkälti yksin.
Tämä koskee myös yhteiskuntia, joissa instituutiot toimivat hyvin. Tehokas ja lähtökohtaisesti hyvää tarkoittava hallintokin voi vähitellen alkaa nähdä ihmisen ennen kaikkea tapauksena, tietona, luokkana tai hallinnollisen menettelyn kohteena. Hyvät tarkoitukset eivät itsessään suojaa ihmisen muuttumiselta kasvottomaksi hallinnon kohteeksi.
Valtiolla ja hallinnolla, yrityksillä, medialla ja digitaalisilla alustoilla on nykyään mahdollisuuksia ihmisten tarkkailuun, luokitteluun, vaikuttamiseen ja käyttäytymisen ohjaamiseen tavalla, jota aikaisemmat yhteiskunnat eivät tunteneet.
Siksi vanha kysymys vallasta nousee uudelleen esiin uusissa teknisissä ja institutionaalisissa olosuhteissa.
Kristillinen raja vallalle
Kristillisestä näkökulmasta varsinainen erehdys on vielä syvemmällä.
Ihminen ei ole todellisuuden luoja. Hän löytää itsensä maailmasta, joka on ollut olemassa ennen häntä. Hän ei ole luonut itseään eikä muita ihmisiä. Siksi hänellä ei myöskään ole rajatonta oikeutta määrätä heistä.
Toisen ihmisen arvo ei riipu siitä, ymmärränkö häntä, olenko hänen kanssaan samaa mieltä tai pidänkö häntä hyödyllisenä. Hänen arvonsa ei riipu minun arviostani. Tästä syntyy vallalle raja.
Vastuuta kantava ihminen ei hallitse abstraktia ihmismateriaalia. Hänen edessään on konkreettisia ihmisiä, joiden todellisuus on olemassa riippumatta hänen omista käsityksistään. Silloin valta ei tarkoita ensisijaisesti oikeutta määrätä, vaan tilivelvollisuutta, sitoutumista ja vastuuta.
Tällainen näkemys vaatii myös toisenlaista suhtautumista tietoon. Jos ihminen hyväksyy, että todellisuus on hänen omaa ajatteluaan suurempi, hänen on hyväksyttävä myös mahdollisuus siihen, että hän itse voi erehtyä. Se ei ole heikkoutta. Se on yksi vapauden edellytyksistä.
Todellinen vaara
Ehkä suurin vaara ei siis ole siinä, että jonnekin yhtäkkiä ilmestyvät ”fasistit”.
Vaarallisempi on ajattelutapa, joka voi syntyä hyvin erilaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa ympäristöissä: vakaumus siitä, että oma näkemys maailmasta on sama asia kuin todellisuus itse.
Tästä syntyy ensin kyvyttömyys keskustella. Sitten syntyy houkutus ajatella, ettei toista ihmistä tarvitse enää yrittää ymmärtää. Ja jos tähän lopulta yhdistyy riittävästi valtaa, syntyy mahdollisuus alkaa muokata ihmisiä oman todellisuuskäsityksen mukaisiksi. Historia osoittaa, mihin se voi johtaa.
Vapaa yhteiskunta tarvitsee siksi enemmän kuin vaalit, perusoikeudet ja toimivat instituutiot. Se tarvitsee myös sellaisia henkisiä ja yhteiskunnallisia tiloja, jotka rajoittavat valtaa: perhettä, yhteisöjä, uskontoa, vapaata julkista keskustelua ja halua kohdata toinen ihminen henkilönä. Se tarvitsee myös ajattelun kulttuuria, joka osaa erottaa todellisuuden omasta käsityksestämme siitä.
Ehkä vastustus totalitaarista ajattelua vastaan alkaa siksi yllättävän arkisesta oivalluksesta: siitä, ettei maailma synny meidän päässämme. Että toinen ihminen ei ole sama asia kuin meidän käsityksemme hänestä. Ja että todellisuus on aina suurempi kuin se, minkä olemme siitä ymmärtäneet.