Sanotaan: Nyt se on täällä. Julkaistu. Vihdoinkin. Aivan kuin totuudessa olisi nappi, jota painamalla kaikki muuttuisi puhtaammaksi, selkeämmäksi ja järjestyneemmäksi.
Mutta ensimmäisenä ei yleensä synny selkeyttä. Syntyy liike: nimien, otteiden, kuvakaappausten ja kommenttien virta, joka leviää muutamassa tunnissa julkisuuteen. Jo julkaisupäivänä liikkui erilaisia nimilistoja, kauan ennen kuin asiakirjoja oli ehditty lukea tai niiden yhteyksiä selvittää. Monissa uutisissa sanottiin aivan selvästi, ettei henkilön nimen esiintyminen asiakirjoissa tarkoita hänen syyllistyneen mihinkään. Silti niitä luettiin toisin.
Näin ei välttämättä ala totuuden selvittäminen, vaan jotakin aivan muuta: ylikuormitus. Todellisuus pitäisi järjestää, asioita erottaa toisistaan, väitteitä tarkistaa ja ihmisiä suojella. Sen sijaan syntyy tiedon paljouden aiheuttama kaaos. Jokainen tietää jotakin, mutta kukaan ei tarpeeksi. Ja kun kaikkea on liikaa, asiat muuttuvat nopeasti pinnallisiksi. Paljon tulee näkyviin, mutta harva asia kestää lähempää tarkastelua.
Sitten tulee väsymys. Ei siksi, että paha olisi muuttunut vähemmän vakavaksi, vaan siksi, että se syö huomiotamme. Jatkuva suuttumus muuttuu tutuksi, kauhistus arkiseksi. Syvin inhimillinen kärsimys ilmestyy ruudulle sään ja tarjousten väliin. Sen huomaa – ja jatkaa eteenpäin.
Ehkä tässä on toinen väkivallan muoto: kärsimyksestä tulee aineistoa. Ja juuri se, minkä meidän sanotaan olevan pakko nähdä, voi samalla antaa meille mahdollisuuden olla katsomatta sitä todella.
Epsteinin tapaus
Epsteinin asiakirjojen julkaiseminen ei ole yksittäinen tapahtuma. Se kertoo jotakin tavasta, jolla käsittelemme pahaa nykyisessä julkisuudessa: sirpaleina, nopeasti ja usein ilman asiayhteyttä. Seurauksena voi olla kaaosta, turtumista ja yhteyden katoamista. Ei välttämättä siksi, että kukaan sitä tavoittelisi, vaan siksi, että järjestelmä toimii näin. Eikä vaikutus jää julkisuuteen. Sama ilmiö ulottuu myös ihmisten välisiin suhteisiin.
Ensimmäinen esimerkki näkyy siinä, miten nimiä käsitellään. Kun Epsteiniin liittyviä oikeudenkäyntiasiakirjoja tuli julkisiksi, tiedotusvälineet muistuttivat, ettei kyse ollut mistään ”asiakaslistasta”. Kyseessä oli eri oikeudenkäynteihin ja tutkintoihin liittyvää aineistoa. Pelkkä henkilön nimen esiintyminen asiakirjoissa ei osoita, että hän olisi syyllistynyt rikokseen.
Tämä ero on oikeudellisesti aivan olennainen. Julkisessa keskustelussa se kuitenkin katosi nopeasti. Asiakirjoista tuli listoja, nimistä epäilyksiä ja yksittäisistä otteista todisteita. Nimi riitti. Asiayhteys katosi.
Tässä näkyy mekanismi. Epäilyä ei synnytä vain itse asiakirja, vaan myös tapa, jolla se leviää. Näkyvyys korvaa erottelukyvyn. Aineistoa ei niinkään lueta kuin jaeta eteenpäin. Toisto alkaa korvata ymmärtämisen. Jäljelle jää moraalinen kohina, jossa syyllisyys, syyttömyys, vastuu ja pelkkä tuttavuus alkavat sekoittua toisiinsa.
Kyse ei ole vain yksittäisten ihmisten moraalisesta epäonnistumisesta. Kyse on tavasta, jolla nykyinen julkisuus toimii. Mitä enemmän aineistoa on, sitä vaikeampaa asioiden erottaminen toisistaan on. Mitä nopeammin tieto leviää, sitä vaikeampaa meidän on sietää epävarmuutta. Kaaos ei synny siitä, että tiedämme liian vähän. Se voi syntyä myös siitä, että liian paljon järjestämätöntä tietoa tulee näkyviin yhtä aikaa.
Läpinäkyvyyttä ilman suojaa
Toinen esimerkki koskee uhreja. Epsteiniin liittyvien aineistojen julkaisemisen yhteydessä on arvosteltu sitä, ettei uhrien henkilöllisyyttä ja muita tunnistettavia tietoja ole aina suojattu riittävästi. Asianajajat ja uhrit ovat varoittaneet siitä, että ihmiset voivat joutua uudelleen alttiiksi – tällä kertaa eivät tekijöille vaan maailmanlaajuiselle julkisuudelle, sen tulkinnoille ja oman tarinansa pysyvälle digitaaliselle levittämiselle.
Tässä on perustava ongelma. Läpinäkyvyys voi helposti noudattaa väärää mittapuuta. Kysytään, mitä voidaan julkaista, mutta ei aina riittävästi sitä, kuka maksaa näkyvyydestä hinnan. Se, minkä pitäisi palvella totuuden selvittämistä, voi merkitä uhrille uutta paljastamista.
Läpinäkyvyys ei itsessään ole empaattista. Se voi olla täysin vailla yhteyttä ihmiseen. Ei siksi, että asioiden selvittäminen olisi väärin, vaan siksi, että tieto voi jäädä irralliseksi niistä ihmisistä, joita se koskee. Silloin ei ajatella riittävästi julkisuuden seurauksia eikä niitä ihmisiä, jotka eivät ole vain kertomuksen hahmoja vaan haavoittuvia henkilöitä.
Nopeus voittaa huolellisuuden, julkisuus suojan. Tämäkään ei ole vain yksittäisten toimijoiden virhe. Se kertoo laajemmasta kulttuurisesta tavasta toimia.
Ihmisestä tulee aineistoa
Kolmas esimerkki näkyy siinä, mihin huomiomme kohdistuu.
Julkisuudessa puhutaan ennen kaikkea tunnetuista nimistä, mahdollisista yhteyksistä, poliittisista leireistä ja siitä, kuka tunsi kenet ja milloin. Paljon vähemmän tilaa saavat rakenteelliset kysymykset. Miten tällaiset verkostot saattoivat toimia vuosikausia? Miksi valvonta petti? Mitkä instituutioiden epäonnistumiset tekivät tämän mahdolliseksi? Kuka katsoi pois? Ja mitä seksuaalisen hyväksikäytön uhrien todellinen suojeleminen tarkoittaa?
Kärsimys muuttuu abstraktiksi, henkilöt konkreettisiksi.
Huomio siirtyy ihmisestä aineistoon. Asiakirjasta tulee kiinnostavampi kuin kohtalosta, nimilistasta jännittävämpi kuin vastuusta. Puhumme ihmisistä sen sijaan, että yrittäisimme ymmärtää heidän todellisuuttaan. Luokittelemme asioita sen sijaan, että antaisimme niiden koskettaa meitä.
Tämä on yksi yhteyden katoamisen muoto.
Paha tulee näkyväksi – mutta se ei välttämättä tule todella nähdyksi.
Jos meiltä vaaditaan jatkuvaa suuttumusta, myös suuttumus kuluu. Ei siksi, että paha olisi muuttunut pienemmäksi, vaan siksi, että ihminen on rajallinen. Kun ihminen kohtaa joka päivä sotia, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, katastrofeja ja yksittäisten ihmisten tragedioita, hän alkaa väistämättä annostella niitä: vähän järkytystä, vähän kyynisyyttä ja sitten nopeasti seuraavaan aiheeseen.
Se ei aluksi ole luonnevika. Se on itsesuojelua.
Mutta sillä on hintansa. Empatiasta tulee valikoivaa, vastaaminen siirtyy myöhemmäksi, ja lopulta pahinkin tapahtuma näyttää vain yhdeltä uudelta merkinnältä loputtomassa uutisvirrassa. Se, mikä alkoi asioiden paljastamisena, päättyy väsymykseen.
Myötätunto ei ole rajaton tila
Se, mikä näkyy julkisuudessa suuressa mittakaavassa, toistuu pienemmässä mittakaavassa yksityisessä elämässä. Myös siellä kykymme ottaa vastaan toisen ihmisen kärsimystä ja vastata siihen on rajallinen.
Tässä saattaa olla yksi aikamme suurista väärinkäsityksistä. Ajattelemme helposti, että myötätunnon pitäisi olla aina saatavilla – täydellisenä, kestävänä ja oikeanlaisena. Näin ei ole. Myötätunnolla on rajansa. Ei moraalisesti vaan inhimillisesti ja ruumiillisesti. Ei siksi, että ihmiset välttämättä olisivat kylmiä, vaan siksi, että todellinen läheisyys vaatii meiltä jotakin.
Myös ystävät, hyvätkin ystävät, torjuvat joskus toisen kärsimystä. Eivät välttämättä välinpitämättömyydestä vaan suojellakseen itseään. Kuunnellaan, mutta ei loputtomasti. Lohdutetaan mieluummin sanoilla, jotka sulkevat asian, kuin sanoilla, jotka jättävät sen avoimeksi. Tarjotaan ratkaisuja tilanteeseen, johon ei ehkä ole ratkaisua. Selitetään, vaikka oikeastaan tarvittaisiin vain läsnäoloa.
Se ei välttämättä ole syyllisyyttä. Mutta se on raja.
Surua ja kärsimystä ei voi jakaa rajattomasti. Yhdessä kärsiminen ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi paljastaa tai sanoa ääneen. Joskus se tarkoittaa vain sitä, että jäädään paikalle ilman selitystä, kestetään hetki ja luovutaan nopeista ratkaisuista. Monet ihmissuhteet tarvitsevat tähän jonkinlaisen kaiteen: huumoria, tekemistä, etäisyyttä. Jos tätä kaidetta ei ole, läheisyys voi nopeasti tuntua uhkaavalta.
Silloin myötätunto vetäytyy – ei välttämättä kovuudesta vaan ylikuormituksesta.
Ehkä juuri tässä on varsinainen käännekohta. Ongelma ei ole se, ettemme enää tietäisi. Ongelma on se, että vastaamme yhä harvemmin.
Sillä yhteyden katoaminen ei ole vain tunne. Se on tila, jossa havaitseminen vielä toimii mutta suhdetta ei enää synny. Ihminen näkee, kuulee ja lukee – mutta vetäytyy sisäisesti pois.
Yhteiskunta kestää paljon: syyllisyyttä, ristiriitoja ja epävarmuutta. Mutta pitkään se ei kestä sitä, että kaikki tapahtuu yhtä aikaa eikä mikään saa vastausta. Että kaikki on näkyvissä, mutta mikään ei enää sido meitä. Että kärsimys kiertää ihmiseltä toiselle saapumatta koskaan mihinkään.
Siinä, missä itse seisomme
Ongelma ei siis ala asiakirjoista. Se alkaa siitä, missä itse seisomme.
Ei suurena syyllisyytenä vaan pienenä liikkeenä: väistämisenä, sisäisenä sulkeutumisena, eteenpäin menemisenä ajatellen, ettei kuitenkaan voi tehdä mitään.
Se ei tee ihmisestä tekijää. Mutta siihen syntyy aukko. Tila, jossa kukaan ei enää vastaa.
Ja juuri siinä kohdassa asia muuttuu vaaralliseksi. Paha ei aina tarvitse aktiivista osallistumista. Se saa tilaa myös siellä, missä yhteydet katkeavat, vastuu siirretään eteenpäin eikä kukaan enää vastaa – katseessa, keskustelussa, suhteessa lähimmäiseen.
Tämä ei ole puheenvuoro avoimuutta tai asioiden selvittämistä vastaan. Päinvastoin. Ilman totuuden selvittämistä ei ole vastuuta. Mutta pelkkä asioiden paljastaminen ei vielä luo suhdetta siihen, mitä on tullut näkyviin.
Ehkä juuri tässä on aikamme vaikeus. Emme ole koskaan voineet nähdä näin paljon. Emme ole koskaan kohdanneet tuntemattomien ihmisten kärsimystä näin välittömästi ja näin suurina määrinä. Samalla meillä on yhä enemmän keinoja muuttaa tuo kärsimys aineistoksi: asiakirjoiksi, julkaisuiksi, kuviksi, otsikoiksi, kommenteiksi ja seuraavaksi suuttumuksen aiheeksi.
Emme oikeastaan halua nähdä maailmassa olevaa pahaa todella. Emme välttämättä siksi, että kiistäisimme sen, vaan siksi, että todellinen näkeminen vaatii vastausta. Ja juuri siinä tulemme oman kantokykymme rajalle.
Siellä, missä vastausta ei enää synny, pahaa ei torjuta. Se rekisteröidään, järjestetään, kommentoidaan ja lopulta hallinnoidaan.
Ja niin se alkaa meistä.
Ei syytöksenä. Vaan paikkana.