Euroopan unioni toteuttaa tällä hetkellä yhtä maailman kunnianhimoisimmista energia- ja ilmastopoliittisista ohjelmista. European Green Dealin ja vuoteen 2050 asetetun ilmastoneutraaliustavoitteen tarkoituksena on muuttaa Euroopan taloutta perusteellisesti. Fossiilisten energialähteiden käyttöä halutaan vähentää, hiilidioksidipäästöjä leikata voimakkaasti ja suuri osa teollisuudesta sähköistää.
Samaan aikaan monissa Euroopan maissa kasvaa huoli korkeista energian hinnoista, heikkenevästä kilpailukyvystä ja teollisen tuotannon siirtymisestä Euroopan ulkopuolelle. Mario Draghin vuonna 2024 laatimassa Euroopan kilpailukykyä koskevassa raportissa korkeat energiakustannukset nimetään yhdeksi Euroopan keskeisistä kilpailuhaitoista.
Tästä syntyy perustavanlaatuinen kysymys: Onko kyse vain väliaikaisesta sopeutumisvaiheesta – vai tavoitteiden välisestä ristiriidasta, jota ei voida helposti ratkaista?
Aluksi kannattaa pysähtyä yhden yksinkertaisen asian äärelle.
Energia ei ole tavallinen hyödyke. Se on lähes kaiken taloudellisen toiminnan perusta. Tehtaat, datakeskukset, sairaalat, junaliikenne ja digitaalinen infrastruktuuri tarvitsevat kaikki vakaata ja kohtuuhintaista energiaa. Teollistumisen historia onkin samalla historiaa siitä, miten energiaa on opittu tuottamaan ja käyttämään yhä tehokkaammin ja laajemmin.
Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa huomata, että Eurooppa ja suuri osa muusta maailmasta kulkevat tällä hetkellä eri suuntiin.
Euroopan unioni suuntaa energiapolitiikkaansa yhä vahvemmin päästövähennyksiin ja hiilestä irtautumiseen. Samaan aikaan maailman energiankulutus jatkaa kasvuaan. Statistical Review of World Energy -julkaisun mukaan maailman primäärienergian kulutus saavutti vuonna 2025 jälleen uuden ennätyksen. Fossiiliset energialähteet kattavat edelleen suurimman osan maailman energiankulutuksesta.
Samalla monet Aasian maat kasvattavat teollista tuotantoaan ja investoivat yhtä aikaa sekä uusiutuvaan energiaan että perinteisiin voimalaitoksiin.
Tämä herättää useita kysymyksiä. Jos Eurooppa vähentää energiankulutustaan samalla kun muu maailma lisää sitä, mitä se merkitsee kansainväliselle kilpailukyvylle? Ja mitä se merkitsee maailman kokonaispäästöille?
Tässä yhteydessä puhutaan usein käsitteestä carbon leakage, hiilivuoto. Sillä tarkoitetaan sitä, että energiaintensiivistä tuotantoa siirtyy maihin, joissa energia on halvempaa tai ympäristösääntely kevyempää. Tällöin päästöt voivat vähentyä Euroopassa, mutta kasvaa muualla tai jäädä kokonaisuutena lähes ennalleen.
Ilmakehän kannalta ei kuitenkaan ole merkitystä sillä, missä maassa tonni terästä tai sementtiä tuotetaan. Siksi todellinen haaste ei ole vain päästöjen vähentäminen. Haasteena on tehdä se tavalla, joka ei samalla johda teollisen tuotannon ja osaamisen pysyvään siirtymiseen pois Euroopasta.
Energiajärjestelmän kolme vaatimusta
Poliittisessa keskustelussa unohtuu helposti energiapolitiikan tekninen puoli.
Jokaisen energiajärjestelmän on täytettävä samanaikaisesti kolme perusvaatimusta.
Energian on oltava kohtuuhintaista.
Sitä on oltava saatavilla silloin, kun sitä tarvitaan.
Ja sitä on oltava riittävästi modernin yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeisiin.
Nämä kolme tavoitetta eivät aina sovi helposti yhteen.
Uusiutuva energia on kehittynyt nopeasti, ja sillä tulee epäilemättä olemaan suuri merkitys tulevaisuuden energiajärjestelmissä. Samalla tuuli- ja aurinkovoiman sääriippuvuus, sähköverkkojen laajentaminen sekä tehokkaiden varastointiratkaisujen kehittäminen muodostavat edelleen merkittäviä teknisiä ja taloudellisia haasteita.
Juuri tästä syystä myös ydinvoimaa arvioidaan monissa maissa uudelleen.
Saksa on luopunut ydinvoimasta. Ranska, Suomi, Puola, Ruotsi ja useat muut maat ovat valinneet toisenlaisen tien. Ne pyrkivät säilyttämään ydinvoiman osana energiajärjestelmäänsä tai lisäämään sen käyttöä tulevaisuudessa.
Suomen erilainen lähtökohta
Suomi tarjoaa tässä keskustelussa kiinnostavan vertailukohdan.
Olkiluoto 3:n valmistuminen lisäsi merkittävästi kotimaista sähköntuotantoa ja toi verkkoon yhden Euroopan suurimmista ydinvoimalaitosyksiköistä. Samalla tuulivoiman rakentaminen on Suomessa kasvanut nopeasti.
Energiantuotantoon kuuluvat myös vesivoima ja bioenergia. Lisäksi Suomessa on verrattain hyvät edellytykset uusille energiaintensiivisille teollisuushankkeille.
Suomen malli onkin monia muita Euroopan maita pragmaattisempi.
Uusiutuvaa energiaa ei ole välttämättä nähty kaiken muun energiantuotannon korvaajana, vaan osana laajempaa kokonaisuutta. Ydinvoima, tuulivoima, vesivoima ja bioenergia voivat toimia samassa järjestelmässä eri tehtävissä.
Ehkä juuri tässä on yksi tärkeä havainto. Energiapolitiikassa ei ole kyse siitä, että teknologiat jaettaisiin hyviin ja huonoihin. Kyse on siitä, miten toimitusvarmuus, hinta, ympäristövaikutukset ja tekninen kehitys saadaan toimimaan yhdessä. Samalla on syytä hyväksyä, että jokaiseen energiamuotoon liittyy myös haittoja ja ristiriitoja. Tuulivoima muuttaa maisemaa ja tarvitsee paljon tilaa. Vesivoima vaikuttaa vesistöihin ja ekosysteemeihin. Ydinvoimaan liittyvät turvallisuus- ja loppusijoituskysymykset. Fossiiliset polttoaineet aiheuttavat merkittäviä päästöjä.
Täysin ongelmatonta energiaratkaisua ei ole olemassa. Siksi olisi tärkeää, että keskustelu perustuisi mahdollisimman paljon todennettaviin oletuksiin ja mahdollisimman vähän poliittisiin symboleihin. Mitkä teknologiat voivat tuottaa riittävästi energiaa modernille teollisuusyhteiskunnalle myös pitkällä aikavälillä? Mitkä taloudelliset kustannukset ovat tietoisten poliittisten valintojen seurauksia, ja mitkä ovat niiden tarkoittamattomia vaikutuksia? Voidaanko ilmastotavoitteet yhdistää toimitusvarmuuteen ja kansainväliseen kilpailukykyyn?
Ja lopulta: Voiko Eurooppa pitkällä aikavälillä ylläpitää hyvin erilaista energiapolitiikkaa kuin suuri osa muusta maailmasta? Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia vastauksia.
Juuri siksi energiapolitiikkaa ei pitäisi käsitellä moraalisena kilpailuna siitä, kuka toimii oikein ja kuka väärin. Se on yksi modernien yhteiskuntien keskeisistä tulevaisuuskysymyksistä. Energiajärjestelmä vaikuttaa päästöjen lisäksi hyvinvointiin, teolliseen kilpailukykyyn, sosiaaliseen vakauteen ja siihen, kuinka paljon taloudellista ja poliittista liikkumavaraa Euroopalla tulevaisuudessa on. Avoimen yhteiskunnan tunnusmerkki ei ole se, että tietyt poliittiset tavoitteet asetetaan keskustelun ulkopuolelle. Päinvastoin.
Myös tavoitteiden lähtökohdista, kustannuksista ja mahdollisista seurauksista täytyy voida keskustella vapaasti ja asiallisesti.